Kävelin puutarhassa. Puut katselivat raukeina ympärilleen ja näkivät minut kostean syyssateen läpi. Tulit silloin mieleeni, rakas toverini. Voithan hyvin? Muistan niin hyvin, kun katselit minua vanhassa hedelmätarhassa: siellä ei puilla ollut aisteja, niinkuin täällä. Kaipaan läsnäoloasi, vaikka puheesi saattaakin minut usein raivon partaalle: osaatko sanoa, miksi emme koskaan ymmärtäneet toisiamme yhtä paljon kuin rakastimme?

M. voi hyvin, samoin S. He lähettävät sinulle terveisensä, tai lähettäisivät varmasti, jos olisin tunnustanut heille, kelle kirjoitan. He ovat käytännöllisiä ihmisiä. Jos sanoisin heille: kaipaan sinua, he sanoisivat: mikset palaa etelään? Tai ehkä: unohda hänet, hän vain loukkaisi sinua uudelleen, ja muista, ettei hän ole missään tapauksessa arvoisesi, eivät hänen raajansa ole yhtä hunajaiset tai huulensa yhtä pehmeän päättäväiset, eivätkä hänen korvansa kuule Vanhojen ääntä. On turhaa sanoa heille, että kanssasi kuulen meren kohisevan, ja silmäsi on kirkas kuin Lähde. Mutta älä soimaa heitä: he ovat hyviä ja velvollisuutensa tuntevia, hellämielisiä ihmisiä, vaikka heidän maailmansa mahtuukin aamiaishuoneen ja illallispöydän väliin.

Täällä elämä sujuu tasaisesti, ja toisinaan sydämenikin lepää. Minulla on toki velvollisuuksia, monet vaeltavat luokseni ja pyytävät minua kuuntelemaan. Niinä päivinä jotka vietän Vanhojen käytävissä yrittäen löytää heistä oikean ja saada hänet kuuntelemaan (niin, se on vaikeampaa kuin kuunnella heitä, mutta he näyttävät pitävän minusta), syön iltaisin uupuneena keittoni ja nukahdan ennen kuin pääni osuu pielukseen, tunnen onnellisuutta, jota elämäni etelän kukkasena ei voinut minulle tarjota. Olenhan vain välikappale, antanut itseni hyödylliseen käyttöön kulutettuani itseni loppuun turhamaisuudessani. Mutta usein tuli polttaa minua vieläkin, kuin en olisi päässyt tarpeeksi kauas, tarpeeksi tyhjäksi ja alastomaksi.

Kaipaan kuulla sinusta, toverini. Jos voit, kirjoita minulle, äläkä soimaa minua.